Kertejoen uitto

Kokemäenjoki on ollut merkittävä uittojoki

 Uitto on jakautunut, uiton valmisteluun, purouittoon, jokiuittoon sekä järviuittoon.

Kokemäenjoki siihen liittyvine vesistöineen on tärkeimpiä Etelä-Suomen uittoväyliä. Lisäksi on uittoa harjoitettu muissakin Satakunnan vesistöissä (esim. Lapinjoki, Eurajoki, Karvianjoki ym.) ja se on ollut huomattavimpia kausitöitä. Satakunnan uitto-töistä ja uittotyöläisistä ei kuitenkaan vielä ole olemassa kokoavaa esitystä, vaikka uiton historia maakunnassa lähestyy satavuotista merkkipäiväänsä, Jo v. 1861—1862 Poriin perustetun ensimmäisen sahan aikaan uitettiin Kokemäenjoessa tukkeja, vaikka uiton järjestelystä ei ole tarkempia tietoja.

Vuonna 1876 alkoi Kokemäenjoella yhteisuitto. Silloin perustettiin uittoyhdistys (Kumo Elfs Flottningsbolag), mutta uiton käytännöllisen järjestelyn hoiti urakoitsija, flötare. Siitä lähtien on myös Satakunnan uiton historiaa mahdollista lähemmin seurata. Seuraavilla sivuilla ei pyritä kuitenkaan tarkastelemaan Satakunnan uittotyön taloudellis-teknistä kehitystä. Päämääränä on ollut yrittää valaista uittotyöläisten työtä ja työoloja lähinnä kansatieteelliseltä kannalta. Lähdeaineistona on viitteissä mainitun kirjallisuuden lisäksi käytetty pääasiallisesti vanhempien uittomiesten omia muistoja, jotka koskevat työoloja lähinnä v. 1895—1920 välisenä aikana, ts. ennen uittotekniikan varsinaista koneellistumiskautta. Suuri murros uiton alalla tapahtui vasta 1920-luvulla ja sen jälkeen. Alempana kuvatut uitto- ja työolot edustavat vanhempaa kautta, jolloin noudatettiin perinteellisiä työtapoja ja vanhemmilta tukkimiehiltä käytännössä opittuja tietoja ja taitoja.

 

Uiton valmistelut

Uittomiehet (tukkilainen, tukkimies, harvoin souvari) saapuivat uittojokien latvavesille jo ennen jäitten lähtöä, useinkin huhtikuun alkupuolella tai keskivaiheilla. Ensimmäinen työryhmä, johon yleensä otettiin vain kokeneita uittomiehiä, aloitti valmistelutyöt. Kierrettiin koivuvitsoista köysiä, tehtiin kirves- ja keksinvarsia, tervattiin veneitä, rakennettiin valmiiksi kopukat  (joiden avulla vesillä liikuttiin) ja järviuitossa tarvittavat ponttoot. Tehtiin valmiiksi myös lavat,joita käytettiin pahimmissa koskipaikoissa ja suojana jalkamyllyjen ruuhien suissa. Tärkeimpiä töitä oli puomien t. poomien kuntoon laittaminen. Puomit olivat tavallisesti 28 jalkaa pitkiä, pisimmät 36 jalkaa eli mettän mittaisia. Ne oli hakattu valmiiksi jo talvella, nyt niiden päihin tehtiin närelenkkejä varten reiät. Vanhempina aikoina hakattiin 4—6 tuuman kokoiset reiät vain kirveellä. Vuoden 1910 tienoilla tulivat muistitietojen mukaan vitsalenkkien asemesta käytäntöön rautalenkit, ja reikiä alettiin tehdä kairalla, koska niiden koko oli vain 2 1/2 (sittemmin 21/4) tuumaa. Vielä myöhemmin ruvettiin puomeja yhdistettäessä käyttämään rautakettinkiä, joka kiinnitettiin puomien päähän ns.Ukkeleilla, niin että reikiä ei enää tarvittu. Reikien teko oli tavallisesti urakkatyötä. Närelenkkejä tarvittiin uittotöissä paljon. Varsinaisesti närelenkkien teko ei kuulunut uittomiehien tehtäviin. Koska lenkkejä tarvittiin hyvin paljon, ne teetettiin tavallisesti urakkatyönä jo talvella. Lenkkien tekoon osallistui aina kaksi miestä. «Näreet, joista lenkkejä tehtiin, oli hakattava metsistä ennen kuin maa jäätyi, sillä ne piti hakata niin, että näreeseen tuli riittävän suuruinen juurakko tyvipäähän. Tyvipään läpimitta ei saanut olla kovin suuri, mutta pituutta piti olla vähintään kolme metriä. Vitsat karsittiin metsässä ja ajettiin paikkaan, jossa näreet voitiin vääntää lenkille. Tavallisesti vuokrattiin suurenpuoleinen riihi, ja siellä näreet riihtä lämmittämällä haudottiin. Riihen läheisyyteen pystytettiin pyöreä, miehen rinnan korkuinen pystysuora puu, ja sen yläpäähän laitettiin loveus, johon närevitsan latva voitiin sovittaa. Närevitsan tyvipäähän kiinnitettiin koivupuusta tehty vääntökapula sen keskikohdallelujalla narulla, ja sitten alkoi lenkin vääntäminen. Mies lähti juoksujalkaa kiertämään paalua ja pyöritti samanaikaisesti käsillään kapulaa, ja kun näin oli närevitsa väännetty, oli lenkki valmis. Toinen mies seisoi pylvään vieressä ja huolehti siitä, että vitsa kiertyi tasaisesti. Siihen ei saanut jäädä raakoja paikkoja. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos kaksi miestä valmisti päivässä 300 lenkkiä. Kuten muissa vesistöissä käytettiin Satakunnassakin monenlaisia närelenkkejä. Tavallisin oli yksinkertainen eli susilenkki  (susikko), jonka jokainen uittomies osasi tehdä. Vahvemmat olivat kaksinkertainen eli norjalainen ja kolminkertainen eli karhulenkki. Karhulenkin tekotaito ei ollut niin yleinen, koska itä käytettiin isommilla järvillä. Karhulenkki tehtiin kahdesta hyvin pehmeäksi haudotusta näreestä siten, että ensin otettiin emänäre, joka oli niin pitkä, että ylettyi kaksi kertaa lenkin ympäri, latvapäällä punoen. Latva kiinnitettiin tyveen, johon oli jätetty juurentyngät turvaamaan, ettei se luistanut solmun läpi. Tämän jälkeen otettiin pienempi säiste, joka kierrettiin emänäreen lomiin niin, että tyvet osoittivat vastakkaisiin suuntiin. Säisteen latva solmittiin säisteen tyveen. Jos tyvessä ei ollut juurentynkiä, lyötiin tyvessä olevaan halkeamaan puukiila, jotta se ei päässyt luistamaan solmun läpi.« (V. Leppänen). Usein latvapurot vapautuivat jäistä ennen kuin järvet, joihin puut oli uitettava. Jään sulamisen jouduttamiseksi oli paikoitellen tapana vetää ja kylvää hiekkaa järven jäälle puro- ja jokisuihin, jotta olisi saatu vapaita paikkoja puroista saapuvia tai jokeen laskettavia tukkeja varten. Lampien jäihin sahattiin myös railoja. Purojen ja järvien jäitä särjettiin rautakangella; myöhemmin siihen käytettiin dynamiittia. Pari miestä lähti dynamiittirepun kanssa ylhäältä alaspäin ja räjäytti jäät sieltä, missä niitä vielä oli. Uiton ensimmäinen vaihe, purouitto, oli kokonaan riippuvainen veden määrästä, ja siitä syystä pidettiin kiirettä, «ettei vesi pääsisi karkuun« (Multia—Keuruu). Uiton aikaisempina aikoina ei käytetty puomituksia ollenkaan tai niitä käytettiin hyvin vähän. Samoin puuttuivat leveim-miltä väyliltä pollarit. Niiden paikalleen asettaminen kuuluu myös uiton valmistelevaan vaiheeseen. Sen sanotaan olleen erittäin kovaa työtä. «Ensin tehtiin junttauslautta eli ponttoo. Sen tekeminen oli ammattimiesten työtä, eikä siihen oppimattomia päästettykään. Kun ponttoo oli saatu valmiiksi, alkoi varsinainen junttaus, jossa tarvittiin parikymmentä miestä. 16 miestä oli vetämässä köysistä, muut toisissa töissä. Laulumies eli lukkari oli muista töistä vapaa, hänen piti laulaa. Lauluun ottivat vetäjätkin osaa, mutta lukkari antoi alku- ja loppumerkin. Työntahti oli kokonaan lukkarin vallassa. Ilman laulua ei työ käynyt ollenkaan. Junttaus alkoi tavallisesti: «Hei-juu, junttampoo. Heijari nousee niin komiasti, joo.« Laulu loppui: «Heijari on raskas ja huilataan jo.« Paitsi alku- ja loppulaulua saatettiin laulaa mitä lauluja hyvänsä. Piirileikkilaulut sopivat työn tahtiin mainiosti.

Purouitto

Uiton ensimmäisen vaiheen, purouiton, suorittamiseen riitti vettä tavallisesti 2—3 viikkoa. Puroissa (kaikki alle 10 m leveät väylät) käytettiin ainoastaan väliaikaisia uittolaitteita, jotka rakennettiin uitettavista tukeista, purettiin heti uiton jälkeen ja uitettiin muitten tukkien perässä. Väliaikaisiin laitteisiin kuuluivat ns kossat,joita Satakunnassakin tiivistettiin turpeilla  tai oljilla. Niiden tehtävänä oli koota ja nostaa vettä, jotta tukit eivät tarttuisi pohjakiviin. Näistä laitteista on Satakunnan uittovesiltä kuitenkin vain vähäisiä tietoja. Tavallisimmin käytettiin puron rannoille limittäin, suomukseen vedetyistä tukeista valmistettuja laitteita. Sellaisten otvitettujen tai siistettyjen rantojen välissä soluivat tukit kiviin tarttumatta eteenpäin. Mikäli otvitukseen käytetyt tukit eivät muuten pysyneet paikoillaan, hakattiin tukin päähän reikä ja sidottiin se koivuvitsoilla johonkin puuhun. Otvituksen suoritti tavallisesti erityinen työryhmä, etu- t. otvitussakki, joka kulki etupäässä.  Purouitoissa ei tavallisesti käytetty veneitä, vaan tarpeen vaatiessa ainoastaan kopukoita jotka valmistettiin 2—4 tukista. Ne yhdistettiin poikkipuulla t. ruotelilla (myös niepuu, Loimijoki) ja  sidottiin närelenkillä.  Purouitot, jotka kestivät lyhyen ajan ja käsittivät niin ikään vain lyhyitä matkoja, olivat uittotöistä ne, joihin runsaammin osal-listui paikkakunnan miehiä, torppareita ja pieneläjiä (harvemmin  talollisten poikia).

Jokiuitto

Jokiuitossa, joka Suomessa yleisesti on ollut irtouittoa, tarvitaan jo runsaasti apuvälineitä. Vanhimpana aikana on eräissä joissa irtouiton asemasta kuitenkin käytetty kiinteitä lauttoja, joita Suomesta myöhemmältäkin ajalta tunnetaan, etupäässä vain Satakunnasta kiinteiden lauttojen käytöstä ei ole tietoja. Ainoa joki, jossa 1930-luvulla erilaisten olosuhteiden takia esiintyi puiden kuljetusta kehäpuomien ympäröimässä lautassa, oli Noormarkunjoki. Siinä kuljetettiin puutavaraa n. 6 km:n matka Strikan koskelta jokisuuhun vilkkaan jokiliikenteen ja virran vuoksi kehäpuomien ympäröimässä flotassa, Sellainen lautta oli 250—350 m  pitkä ja 10 m leveä, ja sitä hinattiin moottoriveneellä. Sivuilla ja perässä kulkivat miehet soutuveneillä estääkseen lauttaa tarttumasta rantoihin. Lautan perässä oleva upimies piti upilla (porkan tapaisella laitteella) lautan keskiväylällä. Otvitussakki saattoi samoin kuin puroissa myös joissa ennen varsinaisen uiton alkua joen uittokuntoon. Työtä oli paljon enemmän, koska puomituksia käytettiin. Puomit uitettiin ensi jokea alas. Poukamat ja lahdet erotettiin ohje- tai reisipuomeilla. Jotta tukit eivät painaisi puomeja ulos, sijoitettiin niiden ulkopuolelle tuet, ns. pönkäpuomit. Pienet koskipaikatotvitettiin ja siistettiin, kuten  purotkin. Suurimpiin koskiin tehtiin kosken yläpuolelle joen poikki päästinpuomi tai vastuupuomi. Jyrkkiin putouspaikkoihin asetettiin tarpeen vaatiessa lavat (vino syrjälava tai joen pohjaan pohjalava); niitä käytettiin myös uittorännien suissa,  joista tukit putoilivat pystyyn. Kosken yläpuolella olevasta päästinpuomista avattiin osa, ns. luikku (puomi) t. (k)linkkupuomi. Siitä päästettiin sopiva määrä tukkeja koskeen. Päästinpuomilla oli kummallakin puolella mies, joka kopukalla liikkuen hoiti luikun avaamisen ja sulkemisen. Ennen laskun alkua määräsi työnjohtaja miehille heidän paikkansa joen rannalla, ns. vonkapaikat. Jokaisen oli omalla osuudellansa huolehdittava siitä, että uitto sujui esteittä ja ettei ruuhkia päässyt syntymään. Sopivissa paikoissa kulki tukkeja joen täydeltä, ja miehet valvoivat niiden kulkua sekä työnsivät niitä tarpeen vaatiessa eteenpäin. Koskille oli sijoitettu tärkein työryhmä, tavallisesti 4—6 reipasta miestä, joiden tehtävänä oli ruuhkien selvittäminen. Jos koskeen syntyi ruuhka, täytyi tukkien juoksu pysäyttää. Merkinannon jälkeen suljettiin. suljettiin ylhäällä luikku, ja se avattiin vasta, kun ruuhka oli selvitetty ja uusi merkki annettu. Jos ruuhka oli pahanlainen, vei sen purkaminen kauankin, usein puolet päivästä tai vieläkin kauemmin. «Jos koskeen tuli ruuhka, niin yritettiin ottaa ensin selvää, millä tavalla siellä jokin tukki oli mennyt poikittain. Mentiin ruuhkalle ja vedettiin päällä olevia tukkeja pois. Joskus se laukesi helpostikin, jos voitiin vetää poikittain oleva tukki kekseillä ulos. Mutta saattoi käydä niinkin, että ruuhka meni aina vaan piukempaan. Sitten yritettiin ruuhka-kangella nostaa tukin pää pois kiven takaa tai alta, mutta aina ei onnistuttu tässäkään. Silloin ei auttanut muu kuin ottaa kirves ja hakata tukki poikki. Ei siihen aina monta kertaa ehtinyt lyödä, kun se katkesi ja ruuhka lähti liikkeelle. Piti olla itsellä varma paikka, minne hyppäsi, muuten meni tukkien mukaan. Yritettiin myös vetää varpilla tai köydellä esteenä oleva tukki ulos. Viimeinen keino oli aina tukin katkaiseminen. Ruuhkien laukaiseminen oli vaarallistakin, ja uittomiesten muistelmiin sisältyy runsaasti kuvauksia suurten ruuhkien syntymisestä ja selvittä-misestä.  Kun kaikki puut oli uitettu jokea alas, purettiin otvat ja siisteet  ja ne uitettiin perässä, samoin puomit. Kosken päästinpuomia vedettiin kummaltakin rannalta käsin jokea alas. Tarkoituksena oli näin kerätä kaikki jokeen jääneet tukit. Työn loppuvaiheen nimi oli hännänajaminen, ja työryhmää kutsuttiin häntäsakiksi tai -porukaksi. Heillä, kuten otvitussakillakin oli käytettävänä pari soutuvenettä, paattia. Veneet laskettiin viimeksi koskista alas, tavallisesti varpin avulla. Joskus saivat muutamat miehet luvan laskea veneessä koskesta alas sillä ehdolla, etteivät särkeneet venettä.

 

Järviuitto

Kun tukit oli uitettu jokea alas järveen saakka, oli siellä jokisuussa vastuupuomi. Nyt oli tukit kuljetettava järven yli. Järviuitossa käytettiin toisia menetelmiä, jotka vaihtelivat järven koon ja matkan pituuden mukaan. Tavallista on, että pitkillä uittoreiteillä joki- ja järviuitto vaihtelevat: tukit kuljetetaan järven yli seuraavan laskujoen suuhun, jossa lautta hajoitetaan ja jokiuitto alkaa, kunnes taas saavutaan seuraavalle järvelle. Pienien lampien yli kuljetettiin tukit vetämällä sivupuomien välissä ns, takapuomia, Apuna oli kaksi venettä. «Takapuomi oli useista tukeista närelenkeillä sidottu yhteen, ja puomi sijoitettiin tukkisuman taakse, ja monen miehen voimalla soudettiin sumaa alaspäin. Toiset veneessä olevat miehet auttoivat iskemällä keksin reisipuomiin ja sitä myöten he kiskoivat venettä ja takapuomia eteenpäin. Jos oli kysymys pienistä ja kapeista pikkujärvistä, kuljetettiin lauttoja miesvoimin. Lautat olivat joko pieniä petlalauttoja, joissa puut eivät edes olleet puomien ympäröimiä. Petlausmies pisti vain köysilenkkejä tukkien päihin, joita toinen toi viereen niin, että joka tukki jäi eri lenkkiin. Kun päät oli vedetty kiinni, kuljetettiin petlalauttaa soutamalla. Puomien ympäröimät lautat olivat koon mukaan erinimisiä.  Kaikkein pienimpiä rinkilauttoja olivat pussi, kukkaro ja kulkunen. Niitä suurempi oli pyräs, mutta sekin oli vielä niin  pieni, että sitä voitiin vetää veneellä soutaen.  Samoin soutaen kuljetettiin pienempiä lauttoja suuremman lautan viereen, kun sitä koottiin. Emälautan luokse soudetun pienen lautan nimi oli vasikka.  Suurempi oli varsinainen rinkilautta. Siinä oli n. 3 000 tukkia kolmenkymmenen 28-jalan pituisen puomin ympäröimänä. Puomit oli yhdistetty toisiinsa yksinkertaisilla susilenkeillä. Sellaisiäkin lauttoja on pienehköillä järvillä kuljetettu miesvoimin vetäen (Ikaalinen, Kuru—Parkano). Koivu vitsoista kierretty köysi sidottiin puomiin ja kuljetettiin veneellä johonkin niemeen, josta 6—7 miestä kiskoi lauttaa eteenpäin. Yksi mies seisoi vetäjien takana ja kiersi köyttä kasvavan puun ympärille aina sitä mukaa kuin sitä tuli rantaan, Hän teki aarhollia, estäen siten lautan kulun muuttumasta nykimiseksi, koska köysi oli aina kireällä. Kun lautta oli saapunut rannan lähelle, siirrettiin köysi taas eteenpäin seuraavaan niemeen tai saareen. Tuulettomana päivänä sellainen lautta kulki n. 2 1/2 km (2 virstaa) 13 tunnissa (Ikaalinen). Jos ranta oli sileä, eikä saaria ja niemiä ollut,viirattiin lauttaa rantaa pitkin kierittäen t. pyörittäen. Vitsaköysiä käytettiin uittotöissä vielä 1890-luvulla. Silloin alkoi tulla riikalaista hamppuköyttä (poaliinaa ja varppia); samoihin aikoihin alettiin käyttää myös miesponttoota. (SATAKUNTA KOTISEUTUTUTKIMUKSIA XVII)

 

Kuoreveteen laskevien vesistöjen lauttaussäännöt vuodelta 1922. kertteenjoen, Suinunjoen ja Riihiojan lauttausväylät

Kansallisarkisto Hämeenlinna, Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkisto
Kansallisarkisto Hämeenlinna, Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkisto
Kansallisarkisto Hämeenlinna, Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkisto
Kansallisarkisto Hämeenlinna, Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkisto
Kansallisarkisto Hämeenlinna, Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkisto
Kansallisarkisto Hämeenlinna, Hämeen tie- ja vesirakennuspiirin arkisto

Uittoväylät Kuorevedellä vuonna 1925

24.9.1925 KMW

Uittoväylien kunnossapitäminen vuonna 1927

14.7.1927 KMW

Uittotoiminnasta mielenkiintoista asiaa.
Joka uittaa se voittaa, Suomen Uittajainyhdistys ry 1912–2004. Esko Pakkanen