Suku vuodesta 1836 lähtien

Sillanpään  isännät ja emännät vuosittain

Henkikirjat Kerte vuonna 1836

Henkikirjat vuodelta 1836. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot

Henkikirjat Kerte vuonna 1840

Henkikirjat vuodelta 1840. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot

1836 – Juhan Markunpoika ja Mari Gretantytär Sillanpää molemmat Kuorevedeltä.

Kuoreveden kotiseutumuseolla on isämme Akseli Sillanpään pystyttämä vaateitta. Tämä vaateaitta on Soimamäki tilalta vuodelta 1818. Mari Gretantytär on syntynyt siellä vuonna 1812.  Akseli ei tiennyt mitenkä tämä rakennus liittyi hänen sukuunsa.

Soimamäki vaateaitta
Soimamäki vaateaitta

1860 – Matti ja I Henrika Sillanpää Orivedeltä ja II Riika Sillanpää Vilppulasta

Löytynyt  sukuhistoriaa, Reetta Israelintytär Salustaipale, Pirttiniemi katekismus vuodelta 1848.

Riika Ransiska Pirttiniemi

Riika Ransiska Pirttiniemi. Hänen toinen jalkansa oli amputoitu jostain syystä. Mahtaisiko hänen oikean  kätensä alla olla tuo edellä mainitsemani katekismus. Riika oli Kuoreveden ensimmäisen työväenyhdistyksen eli Kertteen työväenyhdistyksen kirjuri eli sihteeri.

PIRTTINIEMI ON KUULUNUT KUOREVEden pitäjään VUONNA 1893

Hämeen läänin raja on kulkenut vuonna 1893 näin. Pirttiniemi on kuulunut Kuoreveden pitäjään. Kuva Maanmittauslaitoksen Hämeen läänin kartta vuodelta 1893.
Pirttiniemi kruunun tilana vuonna 1831
Pirttiniemi vuonna 1831. Ruovesi, Ajostaipaleen kylä. Kansallisarkisto Hämeenlinna, Maanmittauslaitos kartat
Henkikirjat Kerte 1865. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot
Henkikirjat Kerte 1885. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot
Henkikirjat Kerte 1895. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot

Matti Sillanpää on allekirjoittanut suuren adressin vetoomuksena Venäjän keisarille ja suurruhtinaalle vuonna 1899

Suuri adressi Venäjän keisarille. Kansallisarkisto digitaaliarkisto
Matti Sillanpään allekirjoittama suuri adressi vuonna 1899. Käsiala on ollut hieno. Parempi kuin minulla. Kansallisarkisto digitaaliarkisto

1900 – Kalle ja Aina Sillanpää Keuruulta

Henkikirjat Kerte vuonna 1905. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot
Henkikirjat Kerte vuonna 1915. Arkistolaitos Suomen asutuksen yleisluettelot

1945 – Akseli ja Laina Sillanpää Vpl Pyhäjärveltä

Akseli sillanpää ja Laina Hiiri vihittiin Kuoreveden kirkossa ja häätilaisuus oli Kuokkalassa
Kalle, Akseli ja Laina Sillanpään hauta keväällä 2017
Laina, Akseli ja Kalle Sillanpään hauta heinäkuun lopussa 2019.

2015 – Jouni, Toni ja Jorma Sillanpää

Suomen elinolot vuosina 1857 – 1868 (Suuret nälkävuodet, Wikipedia)

Vuosi 1857
Kato oli tullut Pohjois-Suomessa ja Oulun läänissä Lappia myöten. Nälkiintyneitä varten kerättiin avustuksia Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa.

Vuosi 1862
Pohjois-Suomessa oli huono sato. Pohjanmaalta ja Savosta lähteneet nälkiintyneet kerjäläislaumat saivat ruokaa Keski- ja Etelä-Suomesta, missä sato oli ollut melko hyvä.

Vuosi 1865
Pohjois-Suomessa elokuun puolessavälissä mahdollisuus hyvään satoon vaikutti vielä hyvältä, kunnes elokuun 23. päivänä tullut halla tuhosi tuleentumattoman viljan laajoilla alueilla. Jonkin verran asukkaita muutti Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan nälkää pakoon. Kajaanin kihlakuntaan kuuluvasta Kuhmosta muutti 745 henkeä Venäjälle Aunuksen kuvernementtiin. Heinää saatiin niukalti, ruista vain siemeneksi, ja pakkaseen turmeltui myös ohran nelinkertainen sato.
Lavantautiin kuoli 57 000, punatautiin 7 500 ja hinkuyskään yli 3 000 henkeä. Paikasta toiseen kiertelevät kerjäläiset säästyivät paremmin taudeilta kuin pysyvämpään olopaikkaan kuten työ-laitoksiin tai talollisten palvelukseen jääneet. Myös monet nälkiintyneitä auttaneet sairastuivat. Maan väestöstä kuoli noin 7,9 prosenttia.

Vuosi 1866
Pettuleipää syötiin yleisesti Suomessa 1860-luvun nälkävuosina, mutta se ei ollut vierasta muulloinkaan.
Kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin; peruna ja juurekset mätänivät peltoon. Syysvilja jouduttiin kylvämään vaikeiden olosuhteiden vallitessa, ja sääolosuhteet pysyivät epäedullisina rukiin kasvulle. Talvi oli pitkä ja ankara. Etelä-Suomessa oli paksu lumipeite vielä toukokuun alussa, ja kesä tuli kuukauden myöhässä. Kevätkylvöt myöhästyivät ja karjanrehusta tuli suuri puute. Sadon kypsyminen ennen syyskylmiä ei ollut varmaa, ja huonon sadon mahdollisuuteen varauduttiin. Toukokuussa Johan Vilhelm Snellman ryhtyi toimiin, jotta maahan saataisiin tuotua viljaa ulkomailta. Kansalle jaettiin myös tietoa sienten käytöstä ruokana, hätä¬leivän valmistuksesta sekä karjalle sopivasta hätäleivästä.
Elokuussa oli ensimmäinen halla, joka ei vielä aiheuttanut tuhoja. Syyskuun 3. päivänä alkoi pakkanen, joka hävitti kypsymättömän viljan melkein kokonaan etenkin maan pohjoisosissa. Tämän jälkeen tuli vielä useita muita hallaöitä, ja loputkin sadosta tuhoutuivat. Perunasato turmeltui runsaiden syyssateiden vuoksi.
Viljaa jaettiin käsitöitä, airoja, villoja, lankoja, ruoteita, lankkuja, vasikannahkoja ja lampaannahkoja vastaan. Kun ruokavarastot loppuivat, suurten väkijoukkojen oli lähdettävä Pohjois- ja Itä-Suomesta kerjuulle pysyäkseen hengissä.
Vuonna 1866 astui Suomessa voimaan viinan kotipolton kieltävä laki. Virallinen perustelu oli raittiusaate, mutta todellisuudessa kysymys oli viljan saatavuudesta. Talonpojat ansaitsivat enemmän polttamalla viljan viinaksi, kuin myymällä sen jauhettavaksi. Tämä pahensi ennestäänkin heikkoa elintarviketilannetta ja niinpä senaatti kielsi viinan kotipolton. Olojen parantuessakaan ei Suomessa enää saanut valmistaa laillisesti kotipolttoista viinaa ja laki on samankaltainen tänäkin päivänä.

Vuosi 1867
Talvi 1866–1867 oli ankara ja kevät tuli myöhässä. Esimerkiksi Helsingin toukokuun keskilämpötila oli normaalin kymmenisen asteen sijaan +1,8 astetta. Jäät lähtivät monin paikoin vasta kesäkuussa, ja kesä alkoi vasta kesäkuun puolivälissä. Esimerkiksi Etelä-Suomessa järvet olivat jäässä ja pellot paksujen lumikinosten peittäminä vielä toukokuussa.
Edellisenä syksynä kylvetyn rukiin oraat olivat kovin kehnoja, ja jo varhain huomattiin, että kaura ja ohra olivat hallan vuoksi tulleet itämättömäksi pohjoisissa lääneissä. Elokuun lopun ja syyskuun alun ankarat hallat koettelivat satoa. Myös perunasato epäonnistui. Kaikkia edellisiä vuosia täydellisempi kato koetteli koko Suomea Ahvenanmaata ja lounaisia ja eteläisiä osia lukuun ottamatta. Sato ei riittänyt edes siemenviljaksi. Karjaa jouduttiin teurastamaan runsain määrin rehun puutteen vuoksi ja ruuaksi.
Talvi tuli aikaisin, ja viljalaivat jäivät siksi vieraisiin satamiin. Venäjän, Ruotsin ja muiden maiden avustukset olivat vähäisiä.
Syksyllä ihmisiä alkoi kuolla tuhansittain. Satakunta, Häme, Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala menettivät eniten väestöstään, jopa 20 prosenttia. Useimmat kuolemat aiheuttivat taudit, joille kaupunkeihin paenneet ja tilapäismajoitukseen päätyneet altistuivat. Syyskuussa kuoli noin 5 000, joulukuussa 6 500 ihmistä. Kulkutaudit levisivät koko maahan ja tappoivat nälkiintyneitä ihmisiä laumoittain.

Vuosi 1868
Vuoden 1868 alussa nälänhätä oli suurimmillaan. Tammikuussa kuoli 8 000, helmikuussa 9 400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä. Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosat eli Satakunta.
Riittävä määrä siemenviljaa saatiin ostettua Itämeren¬maakuntien (Viron ja Liivinmaan) vuoden 1866 sadosta, joka oli toimitettu jo Hollantiin, jossa se oli tarkoitus käyttää olutpanimoissa, mutta Adolf Wasenius ja valtionagronomi Forsberg ostivat 40 000 tynnyriä Itämeren¬maakuntien ohraa Hollannista Schiedamin kaupungista. Ohratynnyrit päätettiin lähettää höyry¬laivoilla Suomeen. Itämeren¬maakuntien ohra oli tarkoitettu siemenohraksi, se oli epäpuhdasta ja sisälsi runsaasti myös ruohonsiemeniä. Tanskasta ja Etelä-Ruotsista ostettiin 6000 tynnyriä. Kevätkylvö päästiin tekemään ajoissa ja syksyn sadosta tuli hyvä Pohjois-Suomessa ja kohtalainen muualla Suomessa. Kesällä sää oli hyvä, ja sato onnistui, mutta kerjäläisten levittämät kulku¬taudit tappoivat yhä ihmisiä. Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin ja sekä infrastruktuuria että teollisuutta kehitettiin, jotta vastaavanlaiset nälänhädät voitaisiin tulevaisuudessa torjua tehokkaammin. Käytännössä maatalouden monipuolistuminen näkyi karja¬talouden aseman parantumisena. Nälkävuodet lisäsivät kiinnostusta parempien kulkuyhteyksien kehittämiseen, mikä myötävaikutti rauta¬teiden rakentamiseen.

Suomen senaatin toimet nälkävuosina
Johan Vilhelm Snellman kääntyi tunnetun frankfurtilaisen pankkiirin, vapaaherra C. von Rothschildin puoleen, pyytäen häntä järjestämään kuuden miljoonan lainan. Rothschild ehdotti tavanomaista käytäntöä, obligaatioiden myymistä, mutta Snellman totesi, että siihen menisi niin pitkälti aikaa, että sitä ennen Suomen kansa olisi kuollut nälkään. Rothschild antoi sitten lainan omista varoistaan.
Pietarista ostettiin jauhoja helsinkiläisen suurkauppias Adolf Vaseniuksen kautta, mutta satamat jäätyivät jo lokakuun lopussa ja ankara lumentulo vaikeutti jauhojen kuljettamista. Pietarista lähti kaksi suurta höyrylaivaa niitä kuljettamaan, mutta meren jäätymisen vuoksi laivakuljetuksista jouduttiin pian luopumaan. Maan pohjoisosiin saatiin kuitenkin kuljetetuksi jonkinlaisiksi varastoiksi noin 40 000 tynnyriä viljaa.
Suomen uusi kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg suhtautui tilanteeseen vakavasti ja uskoi enemmän Helsingfors Dagbladissa huhtikuussa 1867 julkaistua laajaa raporttia kuin paikallisten kuvernöörien raportteja, jotka eivät paljastaneet tilanteen koko vakavuutta.
Nälkävuoden aikana työttömyys kasvoi suuresti. Valtio järjesti hätä¬apu¬töitä eri puolilla Suomea. Rakennettiin teitä ja kanavia sekä kuivattiin järviä.
Heti syyshallojen jälkeen oli Venäjällä muodostettu Aleksanteri II:n johdolla hätäapukomitea Pohjois-Venäjän ja Suomen hädänalaisten auttamiseksi.
Suomeen saapui viljaa avustuksina melkein kaikista Euroopan maista. Venäjällä oli ollut myös laaja kato ja miljoonittain nälkää näkeviä, ja viljan hinta oli noussut nopeasti.
Kaikki avustustoiminta osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Suomen viljantuotanto oli ollut normaalisti neljä miljoonaa tynnyriä, mutta vuonna 1867 vain 2,4 miljoonaa tynnyriä.
Senaattorina ja finanssitoimituskunnan 1. päällikkönä toiminutta Johan Vilhelm Snellmania on joskus pidetty syypäänä tilanteen pahentumiseen. Uudempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että ulkomaisen velan saanti ei enää tahtonut onnistua vuoden 1865 rahauudistukseen sisältyneen revalvaation ja siitä seuranneen rahapulan vuoksi ja että pelottavan suuri osa maatiloista ja metsistä oli jo menossa pakkomyyntiin.
Muuan keskeinen syy oli alkeellisen maanviljelyn joustamattomuus ja tilattoman väestön valtavasti kasvanut määrä – molemmat asioita, joista juuri Snellman oli vuosikymmeniä varoitellut. Hätäaputyöt osoittautuivat ongelmaksi, sillä nälkiintyneiden ihmisten kerääntyessä paikkakunnille etenkin lavantauti riehui niin, että Riihimäki–Pietari-rautatien rakentajista viidenneksen arvioidaan menehtyneen vuoden kuluessa.

Snellman totesi eräässä sanomalehtikirjoituksessaan:
»Käy hyvin laatuun hoitaa esim. siemenviljan ostoa ja lainausta murhemielin, mutta kuitenkin alistuen ja tyynesti. Mutta kun nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin kauhu valtaa sydämen. Saa raataa kuin mies paloruiskun ääressä liekkien vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan.
Jolla on siinä asiassa ollut jotakin vastuunalaisuutta, hänelle nuo kalpeat haamut saattavat ilmestyä kummittelemaan; ja hänen omatuntonsa saattaa yhä uudestaan asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin, ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi? Jos nuo 7 miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, – ja tämä summa, vastaten puolen vuoden tuloja yleisessä valtionrahastossa, jonka suoritettavana olivat avustusmenot, tyydyttänee ankarankin valtiontilintarkastajan vaatimuksia – jos koko tämä summa olisi käytetty yksinomaan, työttömien, nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemenviljaan y.m., ehkä silloin kaikki olisivat olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. »

Suomen taloushistoriallisen tilaston mukaan rukiin vienti Suomesta kasvoi vuonna 1867 ollen noin 16 prosenttia vuosikymmenen keskiarvoa suurempaa. Viennin osuus koko ruissadosta, joka oli pienin vuosikymmeniin, oli kaksi prosenttia (edellisen vuoden sadosta yksi prosentti). Määrällisesti siitä olisi riittänyt noin 1,5 kg viljaa kuukaudessa 150 000 ihmiselle vuodeksi. Myös kauraa, voita ja kalaa vietiin ulkomaille normaalia enemmän.

150 vuotta sitten alkoi katastrofi, jota Suomi ei juuri muistele – Miksi nälkävuodet ovat historian­kirjoissa vain yksi luku muiden joukossa?

Helsingin sanomat 16.7.2017

Tuhoisasta väestökriisistä ei ole edes kansallista muistomerkkiä.

Alkuvuoden sää oli Suomessa harvinaisen ankara 150 vuotta sitten. Pakkasta oli talvella etelärannikollakin toistuvasti yli 30 astetta ja pohjoisessa jopa 50 astetta. Kun ilmat sitten välillä lauhtuivat, ­satoi tavattomasti lunta. Kainuun vaaroilla lumipeitteen paksuudeksi mitattiin jopa 1,8 metriä.

Toukokuu jatkui kylmänä. Lahden Vesijärven yli ajettiin reellä vielä toukokuun lopussa. Taipalsaaresta pääsi hevosella Saimaan yli Lappeenrantaan kesäkuun alussa. Tampereella Näsijärvestä lähtivät jäät vasta kesäkuun puolivälin jälkeen.

Keskikesällä nautittiin joitakin viikkoja jopa trooppisesta säästä, mutta sitten tuli ­aikainen syksy, ja syyskuussa paukkui jo pakkanen.

Poikkeuksellinen sää johti osaltaan vuonna 1867 yhteen Suomen historian suurimmista katast­rofeista – vuosien 1867–1868 suureen nälänhätään. Nälkä ja taudit tappoivat niin armottomasti, että Suomen ­väestötappio saattoi olla jopa yli 200 000 ihmistä.

Länsi-Euroopan viimeiset suuret nälänhädät koettiin 1800-luvulla Suomessa ja Irlannissa. Irlannissa kuoli 1840-luvulla noin miljoona ihmistä, kun rutto iski maan perunasatoon. Suomen ja Irlannin välillä on kuitenkin merkittävä ero siinä, minkälaisen merkityksen nälkäkriisit ovat saaneet maiden historiassa.

Irlantilaistaustainen akatemiatutkija Andrew Newby on tutkinut Suomen ja Irlannin 1800-luvun nälänhätiä. Hänen mukaansa Irlannissa ”suuri nälänhätä” on keskeinen osa maan suurta historiakertomusta, mutta Suomessa näin ei jostain syystä ole. Newby on löytänyt Suomesta 78 muistomerkkiä nälkä­vuosien uhreille, mutta ne ovat kaikki paikallisia. Valtakunnallista muistomerkkiä ­Suomeen ei ole pystytetty.

On hämmentävää, miten huonosti Suomen ja suomalaisuuden suureen kertomukseen on mahtunut tasan 150 vuotta sitten alkanut kansallinen katastrofi.

Miksi nälkävuodet ovat historiankirjoissa vain yksi luku muiden joukossa? Mikseivät ne ole toiseen maailmasotaan verrattava tapahtuma, johon viitattaisiin myös itsenäisen Suomen satavuotisjuhlavuonna?

Yksi syy nälkävuosien unohtumiseen historian peräkammareihin lienee se, että nälkäkatastrofi on sopinut aikoinaan hyvin huonosti kertomukseen Suomesta ja suomalaisuuden synnystä 1800-luvulla. Suomen suuren nälänhädän kärjistymisen taustalla kun oli sään lisäksi muitakin tekijöitä.

Niitä olivat muun muassa symbolisesti tärkeän oman hopeamarkan luominen ja 1860-luvulla harjoitettu vahvan markan rahapolitiikka. Ne perustuivat suomalai­suusaatteen suurimman herättäjän J. V. Snellmanin talousajatteluun.

Suomen senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Snellman ajoi nälkävuosien alla tiukkaa rahapolitiikkaa. Siihen eivät kuuluneet esimerkiksi ulkomailta otetut lainat, joilla olisi voitu ostaa ajoissa viljaa Suomen rajojen ulkopuolelta.

Vahvaa markkaa seurasi sen ensimmäisinä vuosina laaja taloudellinen ahdinko ­Suomessa. Kuuluisaksi on tullutkin Snellmanin kylmä vastaus talouslinjansa arvos­telijoille, että se ”mikä on mädäntynyttä, se sortukoon”.

Kansallisen heräämisen kertomukseen sopi huonosti se, että yhtä maan historian tappavinta kriisiä pahensi kehittymässä olleen oman virkakunnan toimettomuus ja ­jopa piittaamattomuus ennalta nähtävissä olleen kriisin edellä.

Kansallinen muistomerkkikin olisi ollut ikävä muistutus siitä.