Yhteiskunnallisen heräämisen tausta Kuorevedellä

Tapahtumien takana oli kuitenkin koko maata käsittävä suurlakko.

Suurlakko 1905

1900-luvun alussa koko Venäjän valtakunnassa ja myös Suomessa puhkesi useita levottomuuksia, joiden edessä esivalta oli osin toimintakyvytön. Venäläistämistoimet olivat aiheuttaneet voimakasta vastustusta ja jopa aseellista suomalaisnationalistista vastarintaa, josta Eugen Schaumannin suorittama kenraalikuvernööri Bobrikovin murha vuonna 1904 on kuuluisin esimerkki. Toisaalta samaan aikaan oli käynnissä jatkuvasti voimistuva yhteiskuntaluokkien välinen kamppailu sosialismin nostaessa päätään. Työväenluokka alkoi vaatia muutoksia vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen yhä äänekkäämmin. Mielenosoitukset ja lakot lisääntyivät ja uhkasivat syöstä yhteiskunnan raiteiltaan. Suuriruhtinaskunnassa ja etenkin sen pääkaupungissa Helsingissä oli levotonta varsinkin vuonna 1905, jolloin marraskuun alun suurlakko lamautti koko hallintojärjestelmän.

Lakon taustalla oli useita tekijöitä, kuten Venäjän tappiollinen sota Japania vastaan, ”ensimmäinen sortokausi” ja työväen vaatimus yleisestä äänioikeudesta. Lakko alkoi rautateiltä ja levisi kulovalkean tavoin läpi yhteiskunnan. Jopa poliisi meni lakkoon! Helsingissä perustettiin nyt väliaikainen kansalliskaarti, johtajanaan Venäjän armeijassa palvellut upseeri Johan Kock. Kaartin tehtävänä oli suojella kaupunkilaisia ja heidän omaisuuttaan mahdollisten levottomuuksien sattuessa. Kansalliskaarti jakautui kuitenkin pian kahtia: työväen punakaartiksi ja ylioppilaiden järjestyskaartiksi. Lakon jälkeen näiden tilalle Helsinkiin (sekä myös eräille muille paikkakunnille) perustettiin uusi suojeluskunta, jonka tehtävänä oli yleisen järjestyksen turvaaminen, kansalaisten hengen ja omaisuuden suojelu sekä kaupungin poliisin avustaminen. Vasemmisto suhtautui kuitenkin tähän uuteen suojeluskuntaan (”valkokaartiin”) epäluuloisesti. Niinpä myös punakaartit jatkoivat olemassaoloaan, ja osassa niistä kyti myös vallankumouksellisia ajatuksia, osan keskittyessä vain yhteiskuntarauhan turvaamiseen.

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen keisari Nikolai II taipui noudattamaan venäläistämistoimissa lainsäädäntöprosessia. Tämä ei kuitenkaan ollut suinkaan tarpeeksi niille, jotka tavoittelivat Suomen itsenäistymistä. Tämän tavoitteen ajamiseksi perustettiinkin Voima-liitto, joka pyrki myös turvaamaan yhteiskuntarauhaa. Sen osastoja perustettiin useisiin kaupunkeihin ja toukokuussa 1906 sillä oli yli 8 000 jäsentä sekä myös satoja kiväärejä. Monet liittoon kuuluvat itsenäisyysaktivistit olisivat varmasti olleet valmiita myös aseelliseen vallankumoukseen tsaarinvaltaa vastaan ja itsenäisyyden puolesta.

Vasemmistossa, joka myös koki tavoitteidensa olevan edelleen saavuttamatta, toimittiin kuitenkin ensin. Myös punakaarteja perustettiin lisää ja niihin liittyi noin 25 000 jäsentä. Osa kaartilaisista myös radikalisoitui, vastoin sosiaalidemokraattisen puolueen johdon toiveita. Radikaalit punakaartilaiset pyrkivät toimimaan yhteistyössä venäläisten sotilaiden kanssa vallankumouksen toteuttamiseksi. Heinäkuun 30. vuonna 1906 puhkesikin Viaporin (nykyisen Suomenlinnan) linnoituksessa venäläisten sotilaiden kapina, jota Helsingin punakaarti Johan Kockin johdolla päätti tukea.

Helsingin suojeluskunta taas asettui avustamaan Venäjän armeijaa kapinan kukistamisessa, olihan tämä sen virallinen tehtävä. Helsingin punakaarti julisti kaupunkiin yleislakon. Kaupungin johto pyysi suojeluskuntaa palauttamaa järjestyksen ja lopettamaan punakaartin julistaman lakon. Hakaniemessä syntyi 2. elokuuta tulitaistelu suojeluskunnan ja venäläisten kapinallisten sotilaiden avustaman punakaartin välillä. Kahakassa menehtyi ainakin seitsemän suojeluskuntalaista, kaksi mielenosoittajaa ja yksi poliisi, kaikki ilmeisesti venäläisten kapinallisten matruusien ampumina. Kahakka päättyi Venäjän armeijan saapuessa paikalle puolustamaan suojeluskuntalaisia. Kapina kukistettiin myös Viaporissa. Venäjän armeija kiitteli suojeluskuntalaisia heidän antamastaan avusta ja taistelussa kuolleet suojeluskuntalaiset haudattiin valtion kustannuksella. Punakaartilaiset tietysti kokivat tämän vääryytenä ja protestoivat voimakkaasti.

Tilanteen rauhoituttua sekä suojeluskunnan että punakaartin toiminta Helsingissä lopetettiin, mutta syvä epäluulo suojeluskuntien ja punakaartien välillä jäi kytemään. Vaikka Helsingissä suojeluskuntien toiminta nyt päättyikin, oli suojeluskuntia kuitenkin jo syntynyt eri puolille Suomea, ja myös keisarillinen senaatti kehotti kuntia huolehtimaan järjestyksestä, mikä edesauttoi suojeluskuntien perustamista. Kuitenkin jo keväällä 1907 Venäjän johto huolestui aseistautuneista suojeluskunnista ja määräsi ne luovuttamaan aseensa. Suojeluskunnathan saattaisivat nousta kapinaan tsaaria vastaan! Tilanne oli siis paradoksaalinen: toisaalta suuriruhtinaskunnan järjestyksenpitokoneisto natisi liitoksissaan, joten tilalle tarvittiin vapaaehtoisia kaarteja torjumaan järjestyshäiriöt, mutta toisaalta taas aseistautuneisiin vapaaehtoisjoukkioihin ei uskallettu luottaa. Lisäksi yhteiskunnan jakautuminen valkoisiin ja punaisiin oli jo alkanut, mikä esti yhteisten kaartien perustamisen ja enteili tulevaa sotaa.

Kirjallisuus:
Hersalo, Niilo 1966. Suojeluskuntain historia I. Puolustustahtoinen kansa. Muinaisitsenäisyydestä valtiolliseen riippumattomuuteen. Neljäs painos. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko 2002. Suomen historia. WSOY, Helsinki.
Luntinen, Pentti 1992. ”Itsenäisyysajatus itää roudan alla” teoksessa Manninen, Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa 1. Irti Venäjästä. VAPK-kustannus, Valtionarkisto, Helsinki.
Meinander, Henrik 2006. Finlands historia. Linjer, strukturer, vändpunkter. Söderströms/Atlantis.
Nygård, Toivo 2003. ”Rajamaa” teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki.
Roudasmaa, Stig 1997. Helsingin suojeluskuntapiirin historia 1918-1944. Helsingin Suojeluskunta- ja Lotta Svärd –piirien perinnekilta ry:n historiatoimikunta, Helsinki.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.

Artikkelissa kerrotaan poliisi Alasen vastaus hänelle lähetettyyn kirjeeseen.

Helsingin Sanomat 24.11.1905